Suden saisi hukka periä


Keskiajan Ruotsi-Suomessa riista oli pääsääntöisesti kruunun omaisuutta, mutta Maunu Eerikinpojan vuonna 1347 ja kuningas Kristofferin vuonna 1442 antamat maanlait toteavat kuitenkin yllä olevan otsikon tapaan kaikkien kansalaisten saavan rangaistuksetta tappaa suden, karhun ja ketun missä tahansa tavattaessa. Sudella oli petojen joukossa vielä erityisasema; sen vainoaminen oli määrätty kansalaisten velvollisuudeksi – ainoastaan ‘papit, lukkarit ja loisvaimot’ oli siitä vapautettu. Sakon uhalla tuli jokaisen miehen omistaa neljä syltä pitkä susiverkko, ja osallistua yhteisiin jahteihin aina kutsuttaessa.

Piirros: Luontokeskus Petola

Kuninkaalliset metsästysasetukset vuosilta 1647 ja 1664 kertasivat aiempia susisäädöksiä painottaen suunnitelmallisten jahtien järjestämistä. Jahtimestarit yhdessä maaherrojen sekä kihlakuntien käskyläisten kanssa johtivat metsästystä. Ensimmäistä kertaa petojen vainoa pyrittiin meillä edesauttamaan myös laissa asetetuin tapporahoin. Kaupunkien ja kihlakuntien varoista luvattiin maksettavaksi aikuisesta sudesta kaksi taalaria ja suden penikasta yhden. Nämä säädökset pysyivät voimassa myös Ruotsin valtakunnanlaissa vuodelta 1734.

Venäjän vallan aikainen metsästysasetus vuodelta 1868 poisti kansalaisten velvollisuuden osallistua sudenpyyntiin. Tämä laki ei määritellyt tarkkoja tapporahasummia, vaan painotti kuntien vastuuta määrätä alueilleen riittävän suuret tapporahat vahinkoeläinten hävittämiseksi. Tilastollisten vuosikirjojen mukaan maassamme tapettiin vuosien 1866-1890 välillä yhteensä peräti 5598 sutta, kun taas vuosina 1891-1898 saaliiksi saatiin ainoastaan 105 yksilöä. Keskimääräinen vuosisaalis putosi siis noina 1800-luvun loppuvuosina alle kymmenesosaan aiemmasta.

Susikannan menestyksekkään karsimisen taustalla oli useita syitä. Vaikka kansaa oli patistettu susien vainoon jo vuosisatoja, oli sudet koettu pikemminkin hallitsemattomana luonnonvoimana, jonka esiintymiseen ja runsauteen ihmisellä ei ollut juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa. 1800-luvun lopulla ihmisen luontosuhde kuitenkin alkoi muuttua, ja tiedon karttuessa alueelliset eläinkannat alettiin käsittää hallittavissa olevina kokonaisuuksina. Varsinais-Suomessa 1880-81 tapahtuneiden lastensurmien jälkeen susivastaisuus oli lisäksi ennennäkemättömän voimakasta, ja valtiovallan oli pakko ryhtyä toimeen susikannan vähentämiseksi. Tähän saatiin virka-apua sotaväeltä, sekä ammattimetsästäjiltä aina Venäjältä asti. Heidän mukanaan tuomiensa uusien pyyntimenetelmien ohella metsästyksen tehokkuuteen vaikuttivat myös tilanteen vuoksi myönnetyt valtion maksamat ylimääräiset tapporahat. Jahtimenestyksen vahvana taustatekijänä olivat lisäksi 1860-luvulla alkanut metsästysseurojen toiminnan järjestäytyminen, tiedottamisen tehostuminen, sekä asetekniikan nopea kehittyminen.

Paitsi lakitekstit, myös vanhojen sanomalehtien artikkeliaineisto osoittaa suden kertakaikkisen erityisaseman suomalaisten petosuhteessa. Historiallisesta sanomalehtiarkistosta (http://digi.lib.helsinki.fi/) löytyy 1800-luvulta petoeläimiä ja -lintuja, sekä niiden hävittämistä koskevia artikkeleita yhteensä yli 900. Peräti kaksi artikkelia kolmesta (68%) käsitteli yksinomaan susihavaintoja ja susien hävittämistä. Lisäksi susi mainittiin muiden petojen ohella perin usein siinä kolmannessakin.

Sanomalehtien susikirjoittelussa oli ymmärrettävästi selvä huippu juuri Varsinais-Suomen lastensurmien aikaan. Vuosina 1878-1883 yksinomaan susista kertovat uutiset jakautuivat seuraavasti. Ennen lastensurmia susiuutisten määrä oli kaksivuotiskautena 1878-79 tasan 30, kun taas surmien tapahtumavuosina määrä nousi 184:aan. Ongelmia aiheuttaneet yksilöt ja lukuisa joukko hiljaiseloa viettäneitä susia tapettiin, mutta seuraavallakin kaksivuotisjaksolla 1882-83 susiartikkeleita julkaistiin vielä 79.

Vuosisadan loppuvaiheen menestyksekkäästä kannanharvennuksesta huolimatta vainoa tehostettiin vuoden 1898 metsästysasetuksen säädöksin vielä entisestään asettamalla sudesta 100 markan tapporaha; summa oli neljä kertaa suurempi kuin esimerkiksi karhusta.

Tapporahojen kannustamana ja pyyntimenetelmien edelleen kehittyessä johti vaino lopulta käytännössä suden häviämiseen, sillä vuosien 1926-32 aikana ja jälleen 1970-luvun alussa vuosittainen susisaalis hupeni alle viiden yksilön, ja 1973 laji lopulta rauhoitettiin muualla paitsi poronhoitoalueella. Samana vuonna myös tapporahan maksu sudesta lopetettiin käytännössä kokonaan vaikkakin valtion määrärahoissa oli varattu tapporahamaksuja varten varoja aina vuoteen 1975 saakka. Sittemmin suden metsästyksestä maan eri osissa on tarpeen mukaan säädetty täsmällisemmin asetuksilla.

Keskiajan maanlakien päivistä 1970-luvulle saavuttaessa meillä oli annettu siis kymmenkunta nisäkäsriistan metsästystä säätelevää laajempaa lakia. Niitä tarkastellessa selviää, että menneiden polvien suomalaisten susisuhdetta on luonnehtinut ainoastaan kiivas vaino. Susi on ollut yksiselitteisen lainsuojaton, ja tämän asennoitumisen motiiveina ovat olleet suden aiheuttamat – tai sen aiheuttamiksi arvellut – vahingot riistamailla ja eritoten karjalaitumilla, sekä suden taholta koettu uhka ihmisen hengelle ja terveydelle.

Suurpetojen riistarosvon maine on aina jäänyt pienempien petojen varjoon, mutta niiden tuottamat huomattavat vahingot karjanpidolle ja poronhoidolle ylittivät kansalaisten sietokyvyn monin verroin. Menetykset olivat tosiaankin mittavia; pelkästään nelivuotiskautena 1877-1880 juuri ennen susikannan vähentämistä suurpedot tappoivat koko maassa 40 198 lammasta, 6 972 nautaa, 14 189 poroa ja 4 436 yksilöä muuta karjaa. Jos kohta muutkin suurpedot ottivat veronsa, niin suurimman osan kotieläinvahingoista uskottiin langenneen juuri suden kontolle.

Suden suuhun joutuneiden ihmisten määrä on ylläoleviin lukuihin verrattuna mitätön, mutta ihmissyönnistä puhuttaessa vähäisempikin määrä pysähdyttää. Varsinais-Suomen kahden ihmissyöjäsuden jäljiltä kuolonuhreja oli varmuudella 22, ja joidenkin tietojen mukaan peräti 35. Lehdistön merkittävästä roolista johtuen juuri tuo kaksivuotinen tapahtumasarja on säilynyt hyvin ihmisten tiedossa, mutta harva tietää, että 1800-luvulla oli jo ennen kyseisiä tapahtumiakin susien raatelemana kuollut Suomessa 42 lasta ja kaksi aikuista. Rabiesta sairastaneiden susien hyökkäyksistä uutisoitiin erikseen, eivätkä niiden puremiin kuolleet sisälly näihin lukuihin. Lounaisen Suomen lisäksi ihmissyöjäsusia tavattiin ainakin Käkisalmella, Kemiössä, Kivennavalla ja Tampereen seudulla.

Tuon vuosisadan sudet eivät toki olleet mitenkään erityisesti ihmislihan perään, vaan meilläkin kyseessä oli kourallinen ihmissyöntiin erikoistuneita yksilöitä. Käyttäytymisen taustalla on moninaisia syitä, ja ihmisiä saalistavia susia on esiintynyt kautta historian. Esimerkiksi Ranskasta on tietoja susien saalistamista lapsista 1400-luvulta ja toisaalta sudet syövät ihmisiä vielä nykyäänkin. Tietoja on ainakin Venäjältä ja Valko-Venäjälta, sekä eritoten Intiasta.

Susi ja ihminen ovat eläneet rinnan aina.Tietyissä kohdin toinen on toki toisesta hyötynytkin, mutta pääosin rinnakkaineloa ovat luonnehtineet selvät eturistiriidat, ja susiasenteet ovat olleet sen mukaisia. Luonnon- ja eläinsuojeluaatteet heräsivät meillä 1800-luvun loppupuolella, mutta noidenkin puolestapuhujat suhtautuivat tiettyihin petoihin – susi niiden joukossa – pitkään hyvin yksioikoisesti. Vasta modernin luonnonsuojeluajattelun nousu moniarvoisti keskustelua, ja soi elämisen ja hyvinvoinnin oikeutta myös sudelle.

Kaiken kaikkiaan ihmisen kuvaan sudesta kytkeytyy hätkähdyttävän usein sana ‘liian’. Suden ominaispiirteet, tavat ja taipumukset ovat koskettaneet ja koskettavat edelleen meitä liian voimakkaasti, jotta asennoituminen suteen voisi olla neutraalia. Susi on liian kyvykäs saalistaja, liian ovela vastustaja, liian hyvä selviytyjä, liian etäinen, liian outo… Ja toisaalta kumppanuudessaan koiraan ihminen tuntee suden myös läheiseksi. Tuo läheisyyden tunne on kuitenkin sekin ristiriitainen. Susi kun on siihenkin ihan liian villi.

Sakari Mykrä & Mari Pohja-Mykrä