Kauniisti kirjailtu ilves


Ollakseen suurpeto ilveksestä on lopulta entisinä aikoina puhuttu pahaa varsin vähän. Joitain uskomuksia vanhoista teoksista voi löytää. Keskiajalla ajateltiin ilvekselle olevan luonteenomaista, että se ei koskaan luo silmäystäkään taaksensa vaan kiiruhtaa taukoamatta nopein askelin eteenpäin. Roomalainen luonnonhistorioitsija Plinius puolestaan uskoi ilveksen virtsan muuttuvan maaperässä lyncurium -jalokiveksi ja siitä vähittäin meripihkaksi. Pääosin puheet ilveksestä kiertyivät entisaikoina kuitenkin arvokkaan turkin ympärille.

Piirros: Luontokeskus Petola

Ei ollut niin suurta harmia etteikö ilveksen kaunis täplikäs turkki olisi sitä mielipahaa korvannut. Olaus Magnus kuvaili ilveksen nahan olevan ”pehmytkarvainen, kauniilla täplillä kirjailtu, ja hinnaltaan varsin kallis”. Säilyneiden 1500-luvun tilikirjojen mukaan ilveksennahkojen myynti on ollut paljon yleisempää kuin vaikkapa karhun- taikka sudennahan. Tukholman hovissa 1600-luvulla ilveksen nahkaa pidettiin petoeläimistä halutuimpana ja arvokkaimpana. Kuningas Kaarle IX antaman luokituksen mukaan yksi ilveksen nahka vastasikin peräti kymmentä ketun nahkaa.

Ilveksiä oli turkin värimuunnosten mukaisesti eroteltavissa kolmea eri tyyppiä; susi-ilveksiä, kissailveksiä, sekä kettuilveksiä. Näistä kolmesta kettuilvestä oli saatavilla huomattavasti vähemmän kuin kahta edellistä. Susi-ilves puolestaan rinnastettiin useasti niin kansalaisten puheissa kuin sanomalehtikirjoittelussakin erheellisesti suteen, mikä oli omiaan lisäämään hämmennystä muun muassa tapporahojen maksujen kohdalla. Muun muassa kuuluisien Varsinais-Suomen lastensurmien aikaan sekä valtio että susiongelman kohdanneet kunnat myönsivät poikkeuksellisen korkean tappopalkkion ilvekselle yhdessä suden kanssa. Susiongelmaa ratkomaan paikalle kustannettiin kuulu erämies Ignoi Vornanen poikineen Karjalasta. Ilveksenpyynnissä aiemmin ansioituneet Vornaset keskittyivät uusillakin pyytömaillaan susien sijasta ilveksiin keräten niistä kalliiden turkisten lisäksi myös muhevat tapporahat.

Ilveksen pyyntiä on harrastettu useilla eri tavoilla – se on saarrettu kuten karhu ikään, ajettu miehissä satimeen tai koirien avulla puuhun, ammuttu haaskalta, pyydystetty ketunraudoilla ja otettu myrkkysyötein. Komean kissaeläimen vikkeläkyntisyys tunnettiin, eikä koiraa voinut menettämisen pelossa päästää ahdistetun ilveksen lähelle.

Ilveksen rohkeutta anastaa kanoja talonpojan eteisestä, lampaita lampoloista ja kissoja navettain ullakolta on ihmetelty. Vähemmän ihastusta ovat herättäneet ilveksen epäinhimillisenä pidetyt tappotavat. Melan ja Kivirikon luonnontieteellisessä kuvauksessa 1900-luvun alussa ilveksen tappotapoja kuvaillaan seuraavasti:

"Metsästää yön aikana ja tappaa sekä metsä- että kesyeläviä. Sillä on tapana repiä niin monta elävää kuin suinkin saattaa. Aukaisee ensiksi saaliinsa kaulasuonet, imee sitten lämpimän veren ja syöpi vielä verekkäimmät sisuksetki, niinkuin sydämen, keuhkot ja maksan, mutta jättää muun lihan koskematta, jos sillä on paljon saalista."

Vahinkoeläin ilveksestä tuli Kuninkaallisessa metsästysasetuksessa vuonna 1647. Kunnat olivat vastuussa tapporahojen myönnöstä 1868 – 1898 välisenä aikana. Valtiollisia tapporahoja puolestaan maksettiin vuoden 1898 metsästysasetuksen jälkeen aina vuoteen 1923 saakka, ja sen jälkeen vielä kahdessa erässä vuosina 1949 – 1953 sekä 1956 – 1962. Vuoden 1898 metsästysasetuksen ajoista alkoi kiivas petoeläinvaino ja tapporahoja myönnettiin nimenomaan kesäaikaan tapetuista pedoista. Tapporahat toimivatkin taatusti hyvänä kannustimena kesäturkkisen ilveksen pyyntiin. Ilves täysrauhoitettiin vuonna 1976 kannan voimakkaan hupenemisen vuoksi, mutta ilveskannan taas elpyessä on sitä maa- ja metsätalousministeriön erikoisluvilla saatu metsästää.

Mari Pohja-Mykrä & Sakari Mykrä