hyvä paha suurpeto

Suurpetoasenteiden suomalaista historiaa

Historian tapahtumien merkitys ei ole suurpetoasenteiden muotoutumisen osalta ollenkaan vähäpätöinen, vaikkakin käytävässä keskustelussa historia ulottuu useimmiten ainoastaan vähän yli vuosisadan verran taaksepäin ’suuriin susivuosiin’ painottuen lounaisen Suomen lastensurmiin vuosina 1880-1881. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että vasta 1800-luvun loppupuolella maassamme alkoi sanoma- ja aikakauslehdistön valtakausi, ja noita aikoja vanhemmista historian tapahtumista on dokumentteja tarjolla paljon niukemmin. Samoihin aikoihin myös innokkaimmat metsästäjät alkoivat järjestäytyä yhä aktiivisemmin, ja alueellisia metsästysseuroja perustettiin kiihtyvällä tahdilla. Yksi seurojen tärkeimmistä tehtävistä oli riistanhoito, joka tuolloin tarkoitti eritoten kaikkien petoeläinten mahdollisimman tehokasta hävittämistä. Myös metsästysaseiden kehitys ja parempi saatavuus sekä kulkuyhteyksien paraneminen mahdollistivat entistä paremmin määrätietoisen ja menestyksekkään petovainon. Vaikka 1800-luvun lopulla tapahtui paljon, monet seikat kuitenkin ilmiselvästi todistavat petoeläinten herättäneen suuria tunteita paljon aiemminkin.

Maanviljely ja kristinusko muuttivat luontosuhdetta

Metsästys- ja keräilytalouden aikaan villi luonto oli ihmisen koti ja uskonnollisen palvonnan kohde. Ihmisen asettuessa paikalleen viljelemään maata hän alkoi kokea luonnon kahtena; ympärillä oli oma viljelty luonto, sekä uhaksi koettu villi luonto. Tuolloin myös pedoista tuli karjaa vainoavia vahinkoeläimiä. Jos aiemmin karhunpeijaisissa metsästäjä oli ottanut karhulta kuonopään, korvat ja silmät saadakseen karhun voimat ja sielun, niin myöhempinä aikoina samalla eleellä poistettiin karhulta vainu, kuulo ja näkö, jottei se kykenisi vahingoittamaan karjaa.

Kristinuskon levittäytyminen ja kansalaisten pakanausko elivät rinnan vuosisatoja, ja tuona aikana kirkko pyrki sitkeästi kitkemään erilaisia luonnonuskontoon liittyviä riittejä. Pakanamenoin palvotut pedot nähtiin paholaisen sanantuojina ja ne alistettiin symbolisesti kirkon ja jumalan valtaan - peijaisissa kunniapaikalla ollut karhuntaljakin joutui kirkon lattialle papin jalkojen tallattavaksi. Kirkonmiesten petoasenteilla oli vahva vaikutus kansalaisten mielipiteisiin koska metsästyslait ja -asetukset julistettiin lukutaidottomalle rahvaalle suoraan saarnastuolista.

Tiukka jako hyviin ja pahoihin

Luontosuhteen muututtua eläimiä alettiin yleisesti luokitella niiden tunnetun tai arvellun hyödyllisyyden ja haitallisuuden perusteella. Suurpetojen kohdalla katsanto oli hyvin selvä. Ruotsi-Suomen lainsäätäjät olivat noteeranneet karhun ja suden vahinkoeläimiksi jo ensimmäisessä Maanlaissa vuonna 1347. Ilves ja ahma puolestaan luettiin samaan kastiin 1600- ja 1700-luvuilla säädetyissä laeissa. Säädösten keskeinen sisältö näissä oli aina sama - maanlain sanamuotoa mukaillen mainitut pedot ”mahtoi iocainen caikis paikois wapadhesti tappa”. Jos syötävän riistan pyynti olikin pääasiassa kuninkaan yksinoikeus, niin petoeläimiä sai kuka hyvänsä ottaa hengiltä rangaistuksetta. Suden kohdalla vainoaminen oli säädetty laissa peräti kansalle kuuluvana velvollisuutena.

Säädösten lisäksi entisajan petoasenteita kuvaavat myös muut lähteet. Muun muassa Ruotsin viimeinen katolisen kirkon arkkipiispa Olaus Magnus kirjasi 1500-luvulla teokseensa Pohjoisten kansojen historia kansan parissa kuulemaansa. Teoksen mukaan ahma on aivan äärimmäinen suursyömäri. Karhulla puolestaan oli kiukkuisen ja salakavalan eläimen maine. Susi kuvattiin villiksi ja verenhimoiseksi pedoksi, joka tilaisuuden tullen repi lapsen pois äitinsä rinnoilta. Olaus Magnus puhuu myös - myöhempien riistanhoitajien tapaan - susia vastaan käytävästä sodasta. Ilvestä piispa piti ennen kaikkea turkiseläimenä, eikä hänellä sen tavoista tai luonteenpiirteistä ollut pahaa sanottavaa.

Tapporahoja petovainon tehostamiseksi

Suomessa on käyty järjestelmällistä sotaa vahinkoeläimiä vastaan ainakin 1300-luvulta näihin päiviin saakka. Tasan kolmesataa vuotta ensimmäisen Maanlain jälkeen säädettiin vuoden 1647 Kuninkaallisessa metsästysasetuksessa karhulle ja sudelle meillä ensi kerran tapporaha. Ahman ja ilveksen tapporahasta säädettiin vasta vuoden 1868 metsästysasetuksessa. Kaikkien neljän suurpedon kohdalla vertailukelpoiset summat annettiin ensi kerran vuoden 1898 Keisarillisessa metsästysasetuksessa. Kunkin lajin vahingontekijän maine heijastui siinä selvästi tappopalkkion suuruuteen. Pyytömies kuittasi aikuisesta sudesta pahimpana petona sata markkaa, ja pennusta viisikymmentä. Aikuinen ahma noteerattiin sudenpenikan arvoiseksi, ja sen pennusta sai kaksikymmentäviisi markkaa. Karhu ja ilves ikään katsomatta oli nekin hinnoiteltu ainoastaan kahdenkymmenenviiden markan arvoisiksi. Tapporahaa havitteleva kuittasi palkkion kruunun nimismieheltä esittämällä saaliiksi saadun eläimen kokonaisen nahan. Ennen nahan palauttamista nimismies lävisti nahan korvien väliin kolme näkyvää reikää kolmion muotoon merkiksi maksetusta palkkiosta.

Vahinkoeläinten vainon oikeutus ja perusteet olivat lähinnä taloudellisia. Entisaikaan kaikki suurpedot olivat todellinen uhka karja- ja porotaloudelle. Suomessa metsälaidunnus oli käytäntönä 1700-ja 1800-luvuilla jatkuen vielä 1960-luvullakin, ja erityisen alttiina pedoille eläimet olivat vapaana laiduntaessaan. Suurpedot koettiin myös riistan vihollisiksi, joita tappamalla katsottiin saavutettavan epäsuoraa taloudellista hyötyä. Riistaeläinten suojelun suhteen ajattelu oli suoraviivaista; petoeläinten vähentyessä riistakantojen ajateltiin runsastuvan, ja sen myötä ihmisen osuuden hyödynnettävästä metsänviljasta kasvavan. Näiden lisäksi pidettiin lähinnä susia uhkana etenkin lapsille. Vaikka varsinainen ihmissyönti on Suomen oloissa ollut varsin poikkeuksellista, sitä kuitenkin tapahtui, eikä sen myötä syntynyttä petopelkoa ole syytä vähätellä.

Suomalaisen tapporahajärjestelmän kulta-aika ajoittuu vuoden 1898 keisarillisen metsästysasetuksen ja vuonna 1918 käydyn kansalaissodan väliin. Liikkeelle sysääviä voimia lienee ollut useita eikä Varsinais-Suomen lastensurmien aiheuttama petovihan voimistuminen ole niistä suinkaan vähäisin. Tapporahat vaikuttivat omalta osaltaan kaikkien suurpetojemme kantojen hupenemiseen ja levinneisyysalueiden rajoittumiseen Itä- ja Pohjois-Suomeen. Tapporahat menettivät merkitystään markan arvon laskun myötä vuodesta 1916 aina itsenäistymisen alkuaikoihin, eikä vähentyneiden petoeläinten pyynti kalliilla patruunoilla enää maksanut vaivaa saati tuottanut taloudellista etua. Vuosisadan loppua kohti tultaessa maailma oli muuttunut, ja ennen vainottuja suurpetoja alettiin kantojen huvettua suojella. Myös tapporahajärjestelmä tuli viimein tiensä päähän, eikä määrärahoja siihen ole enää myönnetty vuoden 1975 jälkeen.

Sakari Mykrä & Mari Pohja-Mykrä